Ismo Luukkonen Muu maisema Valokuvia toisilta taivaankappaleilta
Julkistamisestaan lähtien (1839) valokuva on kulkenut tutkimusretkeilijöiden ja seikkailijoiden matkassa vierailla ja valloittamattomilla seuduilla. Varhaista valokuvaa pidettiin peilinä, johon kuvajainen oli jähmettynyt. Valokuva oli todiste. Se näytti millaista jossain muualla oli tai missä ollaan oltu. Jo 1800-luvulla kamera vietiin maailman korkeimpiin ja kaukaisimpiin, kylmimpiin ja kuumimpiin paikkoihin. Kamera oli mukana luotaamassa tuntemattomia erämaita ja saavuttamattomia vuorenhuippuja niin Amerikassa, Euroopassa kuin Aasiassa. Sen todistusvoimaa käytettiin, kun haluttiin tuoda muinaisaikojen kulttuurien saavutukset ja vieraat kansat kotipuoleen ihmeteltäviksi. 1900-luvulla ei tilanne juuri muuttunut, mutta tutkimattomat ja tuntemattomat seudut alkoivat sirpaloitua ja käydä vähiin – tältä planeetalta. Mutta kauaa ei tarvinnut odottaa. Vuonna 1957 alkaneen avaruusajan ja Sputnikin myötä katset kääntyivät uusiin, valloittamattomiin maisemiin. Maata lähinnä oleva taivaankappale, Kuu otettiin kohteeksi heti, kun ensimmäiset suunnitelmat erota maan vetovoimakentästä alkoivat orastaa. Ja varsin pian kuuta alettiinkin pommittaa. Tammikuussa 1959 Luna 1 ohitti kuun lähietäisyydeltä. Syyskuussa osuttiin jo kohteeseen, kun Luna 2 -luotain murskautui Sateiden mereksi nimitetyn tasangon reunalle. Lokakuussa Luna 3:n kuva kuun kääntöpuolelta oli lähtölaukaus uusille valloituksille. Ikäänkuin kuumatkojen sivutuotteena saatiin myös viimeiset ennenäkemättömät kuvat omasta planeetastamme. Ensimmäistä kertaa saavutettiin riittävä etäisyys, jotta planeettamme todellinen olemus hahmottuu ja nimitys maapallo koettiin konkreettisesti. Matka kuuhun 1960-luvulla kuuhun todellakin juostiin kilpaa. Neuvostoliiton alku oli vahva, mutta yhdysvaltalaiset kirivät perässä. Lunar Orbiter -luotaimet kartoittivat kiertolaisen pinnanmuotoja kiertoradalta ja Ranger -luotaimet iskeytyivät suoraan kuun pintaan. Ranger 7-luotaimen (31.7. 1964) kuvasarja on huikea dokumentti hetkestä, jolloin ihmiskunnan pikkusormi ensimmäisen kerran hipaisi vierasta taivaankappaletta. Kuva kuvalta suuremmiksi kasvavat kraatterit ja tarkemmaksi käyvä kuva johdattavat hetkeen, jolloin luotain iskeytyi kuun pintaan. Viimeinen kuva jäi puolikkaaksi. Tuhoisan matkan tuloksina oli 4613 tv-kameran kuvaa kuun pinnasta ja uusi 14 metrin läpimittainen kraatteri. Viimeiset askelet olivat kuitenkin yhä ottamatta. Miltä kuun maisema näyttäisi pinnalta, millaista siellä olisi? Neuvostoliitto ehätti jälleen ensin. Helmikuussa 1966 Luna 9 pyörähti kutakuinkin pehmeästi kuun pinnalle, avasi itsensä ja kuvasi. Kääntyvän peilin avulla luotain tallensi panoraamaa ympäröivästä autiudesta. Neuvostoliiton Luna -luotainten ja myöhempien Lunohod-kuukulkijoiden lisäksi myös Yhdysvaltojen Surveyor -luotaimet laskeutuivat automaattisilmineen kuun maisemaan. Kuukuvien ylittämättöminä huipentumina ovat amerikkalaisten Apollo-astronauttien 1969–1972 kuvaamat yli 15000 valokuvaa kuun pinnalta. Kuvat erottuvat luotainten tuottamista jo tekniseltä laadultaan – 6x6 -koon filmimateriaali voitti ajan tv-tekniikan monikertaisesti. Valitettavasti vain harvoin näitä kuvia on nähty kunnolla painettuina. Yleensä julkaistut kuvat ovat moninkertaisia kopioita tarkoin varjelluista alkuperäiskuvista. Vuonna 1999 julkaistu kirja Full Moon on poikkeus. Tekijä päästettiin Nasan arkistoihin ja tuloksena onkin huikaisevan kaunis teos valikoiduista kuulentojen kuvista. Mutta luotainten ja ihmisten ottamissa kuvissa on myös muita kuin teknisiä eroja. Ihmisen – vaikka sitten armeijan koelentäjän – valitsema ja rajaama kuva osoittautuu koneen kuvaamaa mielenkiintoisemmaksi. Kuulentoja suunniteltaessa tiedettiin jo tarkkaan, millainen merkitys kuusta tuotavilla kuvilla olisi. Vaikka tieteellisessä mielessä myös kuunäytteiden ja mittaustulosten arvo oli korvaamaton, nimenomaan valokuvilla oli valtava merkitys – eikä vähiten suuren yleisön kannalta. Astronautit olivat harjoitelleet kuvaamista jo maassa, erityisesti panoraamasarjojen kuvaaminen vaati opettelua, sillä yleensä kuvat otettiin lonkalta, avaruuspuvussa kameran läpi katsominen ei noin vain onnistunut. Matkoilla oli mukana Hasselblad -välineistö, jonka erikoisvalmisteisella perällä voitiin kuvata 200 mustavalkoista tai 160 värikuvaa. Linssejä oli valikoima 80 mm normaaliobjektiivista 500 mm teleen. Tarkennus ja valotus asetettiin käsin, filmi siirtyi sentään automaattisesti. Astronautteja koulittiin havaitsemaan maastosta geologisesti mielenkiintoisia piirteitä, mutta toisaalta varmasti korostettiin myös astronauttien työskentelyyn ja kuussa olemiseen liittyvien kuvien tärkeyttä. Ja kuvista on havaittavissa, että kuvaajat suhtautuivat tehtäväänsä vakavasti. Kuun maisemassa Sinänsä astronauttien kuukuvat ovat hyvin suoria dokumentteja ympärillä aukeavasta kuun pinnasta. Kiinnostavaan paikkaan tai maisemaan on jääty hetkeksi seisomaan ja näpättu kuva tai useampikin. Erona luotaimiin on, että kuvaaja on voinut valita paikkansa. Tämä pieni ero riittää tuomaan kuviin – kaikesta neutraaliudesta huolimatta – häivähdyksen ainutlaatuista paikan ja hetken kokemista. Kuun maisema hätkähdyttää vieraudellaan. Kuvat toistavat kumpuilevan maiseman harmaan eri vivahteissa. Ainoat värit löytyvät astronauttien laitteista ja pukujen tähtilipuista. Mutta värien puute ei tarkoita, että maisema olisi vailla sävyjä. Kuun pinta hohtaa kirkkaan valon loihtimissa rikkaissa harmaan sävyissä. Värittömyys ja varjojen mustuus muistuttavat maan yöstä, mutta maiseman kirkas ja kova valaistus kielii paahtavasta auringosta. Pikimusta taivas luo kovan kontrastin kirkkaaseen kuun pintaan. Ilmakehän puute muuttaa maiseman omituiseksi yön ja päivän sekoitukseksi. Outoudessaan maisema näyttäytyy lähes surrealistisena. Ilman puute muuttaa myös kuvien syvyysvaikutelmaa. Maan maisemissa ilmaperspektiivi peittää kaukaiset kohteet pehmeään utuun, mutta kuukuvissa kaikki piirtyy yhtä terävänä. Etäisyyksien arvioiminen on vaikeaa. Kaukaiset vuoret näyttäytyvät läheisinä nyppylöinä. Valokuviin tallennettu kuun maisema on kaunis. Se on kaunis karulla ja julmalla tavalla. Maiseman muodot ovat pyöreitä ja pehmeitä, kaikki näyttää olevan hienon pölyn peitossa. Vain kivenlohkareissa näkyy teräviä särmiä. Nukkamainen pölypinta on herkkä peite. Jokainen jalanjälki ja jokainen renkaan pyörähdys tallentuu maaperään. Kestää miljoona vuotta – tai kaksi – että satunnaiset meteori-iskut ja aurinkotuuli pyyhkivät jäljet näkymättömiin. Huikeimmillaan kuun maisema näyttäytyy useista kuvista kootuissa panoraamoissa. Koko eloton maisema on esillä. Kontrastina kuun autiudelle ovat kuukävijät, astronautit pikavisiitillä miljardin vuoden yksinäisyydessä. Kraatterien ja kivenlohkareiden keskellä ihmisen jäljet, avaruuspukuinen astronautti tai kuuauto keskellä autiota ei-mitään. Yksinäisyys ja eristyneisyys huokuvat kuvista. Astronautti Charles Duken muoviin kääritty perhekuva kuun hiekalla. Eugene Cernanin kuvaama kaukainen, kumpuileva maisema, jossa kuumoduli erottuu pienenä pisteenä suuren maiseman keskellä. Tämän kauemmaksi on vaikea päästä. Mutta toiset kuvat kertovat toisenlaista sanomaa. Ja nämä kuvat ovat niitä, jotka kuulennoilta parhaiten muistetaan. Jalanjälki kuun hiekassa, astronautit kuukävelyllä, pystyttämässä ikuisesti liehuvaa lippua tai tieteellisiä kojeita. Kuumatkat olivat teknologinen ja poliittinen saavutus, jonka ainutkertaisuutta vallanpitäjät mielellään hehkuttivat. Kuvat toimeliaista astronauteista ja kuun pinnalle pystytetyistä vekottimista kuvasivat paremmin kansakunnan suurta tekoa kuin autiudessaan lohduttomat maisemat. Ehkä siksi tunnemme paremmin kuvan Edwin Aldrinista seisomassa sankarina kuun pinnalla kuin panoraaman Hadleyn rotkosta. Ehkä karuudessaan kauniit kuvat laajasta, elottomasta maisemasta olivat liian karuja, aivan kuten Apollo 8:n astronauttien sensuroimattoman synkät sanankäänteet näiden kuvatessa kuun pintaa jouluna 1968. Astronauttien kehoitettiin jatkossa välttämään puhumista kuun autiudesta, eikä autiudesta kertovia kuviakaan ole liiemmin näkynyt. Elottomuudessaan lohdutonta näkyä ei pidetty hyvänä mainoksena avaruusohjelmalle. Muilla planeetoilla Avaruuden valloituksen lentävä lähtö taittui 1970-luvulla taloudellisiin realiteetteihin. Vieläkään ihminen ei ole saanut asettaa jalkaansa edes lähimpien planeettaseuralaisten kamaralle. Automaattiluotaimet ovat toki kuvanneet jokseenkin kaikki merkittävimmät aurinkokunnan kappaleet lähietäisyydeltä, mutta maisemia muiden taivaankappaleiden pinnoilta on saatu ihailla varsin rajoitetusti. Lähimmän planeettanaapurimme, Venuksen pintatutkimuksista vastasivat Neuvostoliiton Venera-luotaimet. Venuksen rankat olosuhteet hankaloittivat luotainten toimintaa. Jo luotainten toiminta-aika oli rajattu, kuumuus ja paine rikkoivat luotaimen noin tunnissa. Alkuun epäiltiin, ettei paksun pilvipeitteen läpi pääse lainkaan valoa planeetan pinnalle, eikä ensimmäisissä laskeutumisluotaimissa ollut lainkaan kameraa. Mukana olleet mittalaitteet kuitenkin paljastivat, että prosentin verran punaiseksi värjäytynyttä auringonvaloa pääsee sentään pinnalle saakka. Jatkossa luotaimet varustettiinkin kameroilla. Parhaimmat kuvat planeetalta saatiin vuonna 1982, jolloin Venera 13 ja 14 -luotaimet laskeutuivat pehmeästi planeetan pinnalle. Venera-alusten kuvat ovat panoraamakuvia, joiden perspektiivi vaikuttaa äkkiseltään oudolta. Kuva kiertyy luotaimen juurelta molempiin suuntiin ylös kohti horisonttia. Keskellä näkyy luotaimen jalus, värikartta sekä Venuksen pinnalla lojuva, irroitettu kameransuojus. Venuksen pinta näyttää rutikuivalta ja paahtuneelta, laakeita kiviä hiekalla niin pitkälle kuin kuva näyttää. Horisonttia kuvissa ei juuri näy, kamerat on suunnattu alas. Kuvien vähyys ja perspektiivin outous tuntuvat korostavan olosuhteiden vaikeutta. On kuin luotainkin olisi kyyryssä ollakseen suojassa paahteelta ja paineelta. Venuksen jälkeen yhdysvaltalaisluotainten tallentamat Marsin maisemat vaikuttavat ilmavilta ja jopa ”maallisilta”. Mutta punainen maa ja punainen taivas kielivät paikan vieraudesta. Kuten kuussa, myös Marsissa maisemaa leimaa elottomuus. Mutta Marsin maisema ei ole kuun tapaan muuttumaton. Tuulet ja hiekkamyrskyt, satunnaiset pilvenriepaleet ja auringonlaskun väri-ilmiöt sekä talven tuoma kuura muuttavat näkymää planeetan pinnalla. Marsin maisemia kuvasivat 1970-luvulla kaksi pitkään toiminutta Viking -luotainta. 1990-luvun yrittäjistä ainoa onnekas oli joulukuussa 1996 planeetalle laskeutunut Mars Pathfinder. Tammikuussa 2004 Marsin pinnalle laskeutuneet yhdysvaltalaiset Spirit ja Opportunity -marskulkijat kartoittavat Marsin maisemia edelleen. Kuun kumpuilevien näkymien ja dramaattisten kontrastien rinnalla Marsin kivikkotasangot vaikuttavat melko yksitotisilta. Viking II:n laskeutumispaikalla Utopian tasangolla tasainen kenttä yltää horisonttiin saakka. Erikokoiset kivenlohkareet täplittävät punaista hiekkaa. Viking I:n ja Pathfinderin laskeutumispaikoilla Chrysen tasangolla maisemassa on hieman enemmän vaihtelua. Horisontissa kohoavat kaukaiset vuoret tai kraatterien reunavallit ja kivien välissä Marsin pöly kasaantuu dyyneiksi. Pathfinderin stereokuvat tuovat syvyyttä maisemaan. Maiseman korkeuserot tulevat esiin ja kuva muuttuu vivahteikkaammaksi. Mars -kuvien omituisin piirre liittyy itse luotaimiin. Kuvissa vilahtelee siellä täällä erilaisia mastoja ja mittalaitteita, robottikäsi ojentautuu kaivamaan näytettä Marsin pintahiekasta. Vaikka ollaan vieraalla planeetalla, maisemaa katsotaan ihmislaitteen kehystämänä. Tutkiva silmä on suojassa laitteiston keskellä. Pieni marskulkija Sojouner seikkailee Marsin pinnalla Pathfinderin kuvissa. Emoluotain kuvaa kulkijan ryömimistä hellästi kuin vanhemmat pienokaisensa konttaamista. Itse kulkijan kuvat eroavat sammakkoperspektiivinsä takia muista kuvista. Matalalta katsottaessa maisemaan tulee uutta dramatiikkaa, kun kivenlohkareet kohoavat korkeammalle kuin kulkijan silmä. Aiempaa jämerämmät marskulkijat Spirit ja Opportunity ovat onnistuneet laajentamaan käsitystä Marsin maisemasta. Näkökulma ei ole enää rajattu yhteen pisteeseen, vaan kulkijat keräävät kuvia laajalla liikkumasäteellä. Poistuminen tasaisilta laskeutumispaikoilta on tuonut maisemaan korkeuseroja ja vaihtelua. Hitaasti etenevää matkan etenemistä on voinut seurata kuvissa. Kaukaiset kukkulat tulevat päivä päivältä lähemmäksi. Taakse jäävät jäljet kertovat maaston haasteellisuudesta. Marskulkijalle mutka matkassa voi olla parin päivän operaatio, sillä arvokasta laitteistoa ei voi riskeerata äkkinäisillä ohjausvirheillä. Mitään ei vielä ole valloitettu Muiden taivaankappaleiden kartoitus ja tutkiminen ovat suoraa jatkoa maapallon tutkimattomien kolkkien tutkimiselle ja ”valloitukselle”. Maapallolta koskemattomat alueet ovat vähissä. Tutkimusretkikuntia seurasivat hyödyntavoittelijat ja uudisasukkaat. Näyttävimmät maisemakohteet eristettiin suojelualueiksi ja nähtävyyksiksi, niidenkin olemassaolon määrittivät ihmisten asettamat hyötynäkökohdat. Avaruudessa ei vielä olla näin pitkällä. Vaikka kuussa on käyty, ei neliösenttiäkään sen pinnasta ole vielä vallattu ihmisen käyttöön. Kun kuuhun joskus aletaan rakentaa pysyviä tukikohtia, toivottavasti rakentajat katsovat ensin kunnolla ympärilleen ja miettivät hetken mitä tekevät, sillä vanhempaan ja herkempään maisemaan ei ihminen ole vielä koskaan mitään rakentanut. 4/2005
Kuvalinkkejä
Lähteet
Valokuvaaja Ismo Luukkonen asuu ja työskentelee Turussa. Hän toimii valokuvauksen lehtorina Turun AMK:n Taideakatemiassa ja opettaa siellä mm. valokuvauksen historiaa.
|