Ismo Luukkonen Uudelleenkohtaamisia Suomen kalliomaalauksilla
Laskelmieni mukaan Suomessa on 122 jokseenkin selkeää kalliomaalauspaikkaa (määrästä saa olla eri mieltä, se riippuu laskutavasta). Näistä 102:ssa on tunnistettavia kuvioita. Yksittäisten kuvioiden määrä on noin 780. (Tilanne syyskuussa 2018.)
Omat ensikohtaamiseni Suomen kalliomaalausten kanssa tapahtuivat vuonna 1994, runsaat 24 vuotta sitten. Vähitellen kohdattuja ja kuvattuja paikkoja kertyi lisää. Nyt kuvattuina ovat kaikki 122 kohdetta, 18 eri syistä epävarmaa maalausta sekä joukko luontaisia punaläiskiä ja nykyajan jälkiä, joita on epäilty kalliomaalauksiksi. Kaikki kohteet kuvattuani käynnissä on toinen kierros. 65 paikalla olen jo käynyt vähintään kahdesti. Kohtaan kalliomaalaukset uudelleen kymmenen tai jopa kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tämä antaa mahdollisuuden tarkastella niitä vähittäisiä muutoksia, joita maalauspaikoilla luontaisesti tapahtuu. Näihin uudelleenkohtaamisiin perustuu tämä esitykseni. Kalliomaalausten aikajana Kun vuosina 2001–2005 dokumentoin kalliomaalauksia Museoviraston toimeksiannosta, yhtenä tavoitteena oli koota aineistoa maalauspaikkojen vaurioiden kartoittamista ja seuraamista varten. Tuolloin taisin tosin ajatella, että muutokset maalauksilla ovat niin hitaita, että niitä ei muutamassa kymmenessä vuodessa vielä huomaa. Maalaukset ovat pysyneet kalliossa jo tuhansia vuosia. Sen rinnalla muutama vuosi tuntuu kovin lyhyeltä ajanjaksolta.
Tämä ajatus perustui kalliomaalausten aikaskaalaan, jota havainnollistan aikajanalla. Kalliomaalaukset on ajoitettu raidoitetulle ajanjaksolle, siis noin 7000–3500 vuotta vanhoiksi. Viimeinen punainen raita oikealla ilmaisee ajan, jolloin olen dokumentoinut maalauksia ja siitä hieman vasemmalle oleva merkki rajaa sen noin sadan vuoden ajanjakson, jonka aikana Suomessa ylipäätään on tutkittu kalliomaalauksia. Käytössäni oleva aikajänne on siis hyvin lyhyt verrattuna aikaan, joka on kulunut siitä, kun maalaukset tehtiin. Ja ensimmäiset kuvat olivat ikivanhoja jo silloin, kun viimeisiä vasta maalattiin kallioihin. Uudelleenkohtaamiset maalauspaikoilla ovat kuitenkin osoittaneet, että paikat eivät ole muuttumattomia edes lyhyellä aikavälillä. Muutoksia ei välttämättä huomaa, mikäli tyytyy muistikuviin, sillä muistikuvat muuttuvat maalauksia nopeammin. Asiat ja yksityiskohdat unohtuvat. Valokuva sen sijaan ei unohda – ainakaan samalla tavalla. Piioksidi suojaa ja peittää Se, että maalaukset näkyvät uudella käynnillä huonommin kuin edellisellä, ei kuitenkaan suoraan tarkoita sitä, että maalaukset olisivat haalistuneet edelliskerrasta. Verratessa täytyy huomioida sään ja olosuhteiden vaikutus maalausten näkymiseen. Esimerkiksi Saraakalliolla maalauksia peittävä – ja suojaava – piioksidikerros kirkastuu loppusyksyn kosteudessa. Tällöin maalaukset näkyvät paremmin kuin kesähelteellä. Nämä kuvat on käsitelty mahdollisimman saman sävyisiksi, jotta ero tulee näkyviin. Maalausten punaista on korostettu. Pekka Kivikäs on moneen kertaan muistuttanut kostean talvikelin eduista, mutta eihän sitä usko, ennen kuin osuu omalle kohdalle. Saman ilmiön olen huomannut muillakin maalauspaikoilla, mutta usein vasta kuvia verratessa.
Piioksidikerros paksunee edelleen ajan kuluessa, kun kalliota pitkin valuvan veden mukana kiven mineraalit kulkeutuvat maalauksen päälle. Kerrostuminen ei ole pysähtynyt, mistä osoituksena on Norjan Altassa 1960-luvulla tehty kalliomaalauksen dokumentointi. Ajan tavan mukaan maalaus selvennettiin liidulla kopioinnin helpottamiseksi, mutta liitua ei pyyhitty pois. Ilmeisesti ajateltiin, että se katoaa itsekseen. Nyt liitujälki on laminoitunut piioksidin alle, eikä sitä enää saa pois vahingoittamatta myös maalausta.
Nykyihmisen jättämät jäljet ovatkin dramaattisimpia muutoksia, joita maalauksilla käydessä kohtaa. Kuusankosken Pakanavuorella ongelmana on ollut toistuva töhriminen. Altan esimerkki osoittaa, että ylimääräiset jäljet on syytä poistaa kalliosta välittömästi. Tämä tapaus on onneksi saatu siivottua.
Myös Pakanavuorella piioksidia kertyy runsaasti, osa maalauksista on valkean kalvon alla. Ehkäpä sopivalla säällä ne tulevat esiin ja paljastavat itsensä. Levä ja jäkälä Valitettavasti kallion pintaan kertyy luontaisesti muutakin kuin piioksidia. Astuvansalmella tietyillä kallion alueilla ongelmana on valumaveden kostuttamaan kallioon tarttuva levä. Erityisen selkeästi ongelma näkyy C-ryhmän kohdalla. Ryhmästä erottui vielä 1990-luvulla joten kuten kaksi kädenjälkeä (kuvassa ylhäällä), mutta nyt ne ovat lähes kokonaan mustan mönjän peittämiä. Pihlajantaimi sen sijaan on kadonnut kallion edestä.
Levän lailla myös jäkälä tarttuu tehokkaasti kalliopintaan ja peittää maalauksia. Kesällä kävin pitkästä aikaa Valkealan Jyrkkävuorella. Jo 1990-luvulla maalaukset olivat pahoin jäkälän saartamat, mutta nyt tuho oli lähes täydellinen. Koukkupolvisesta ihmishahmosta näkyy enää vähän vartaloa ja oikeaa käsivartta.
Jyrkkävuoren kallion alaosassa on harvinaisuus kalliomaalaustemme joukossa. Ihminen, jolle on kuvattu sormet. Sormien lisäksi paljoa muuta ei enää olekaan näkyvissä.
Jäkälä ei pelkästään peitä maalauksia, vaan se myös rapauttaa kallion pintaa. Jäkälien erittämät hapot ja muut aineenvaihduntatuotteet syövyttävät kiveä ja niiden rihmat tunkeutuvat pienimpiinkin rakoihin murentaen kalliota. Ongelma on vakava. Enää ei ehkä edes riitä, että jäkälän saisi poistettua. Kalliopinnan syöpyessä katoavat myös kuvat. Jyrkkävuoren lähellä sijaitseva Lakiasuonvuori ei ollut helppo kohde 1990-luvullakaan. Silloin se erottui heikosti haalistuneen värinsä takia, mutta tuli hyvin esiin käsitellyissä valokuvissa. Nyt tilanne on toinen, sillä kuvankäsittely ei näe jäkälän läpi. Koko kalliopintaa laikkuina peittävä valkea jäkälä on ilmestynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana.
Vuonna 1997 löysin hirvikuvan kymmenisen metriä Lakiasuonvuoren pääkentästä vasemmalle. Silloin pelkäsin hirven takapäätä peittävän tumman jäkälän leviävän edelleen. 20 vuotta myöhemmin huomasin sen olleen väärä uhkakuva. Tumma jäkälä on pysynyt paikoillaan, osin jopa vähentynyt, mutta valkea kasvusto peittää lähes koko hirven.
Jäkälän poistaminen? Mitä sitten pitäisi tehdä? Täytyykö tyytyä kalliomaalausten vähittäiseen tuhoutumiseen, vai voisiko niitä jotenkin hoitaa? On syytä korostaa Muinaismuistolakia ja sen kunnioittamista. Lain perusteella kaikki kajoaminen kalliomaalauksiin on kiellettyä, vaikka kuinka hyvillä aikeilla oltaisiin liikkeellä.
Omatoimiseen puhdistamiseen siis ei kenelläkään ole oikeutta! Tähän on myös hyvät perusteet. Maailmalta on riittävästi esimerkkejä hyväntahtoisista korjausyrityksistä, jotka päättyvät vain suurempaan katastrofiin. Toimenpiteiden täytyy olla huolella suunniteltuja ja dokumentoituja ja puhdistus tulee tehdä viranomaisten valvonnassa. Verlan kalliomaalaus on hyvä esimerkki kalliopinnan puhdistuksesta ja sen ongelmista. Kun Timo Miettinen löysi maalauksen vuonna 1974, se oli vahvan sammal- ja jäkäläkerroksen alla. Kallio puhdistettiin seuraavana vuonna pehmittämällä ensin jäkälä vedellä ja sitten varovaisesti harjaamalla. Puhdistus tehtiin kallion kuntoa tarkkaillen, arimpiin kohtiin ei kajottu lainkaan. (Timo Miettinen 2000. Kymenlaakson kalliomaalaukset. 123–124.) 2000-luvun alussa jäkälä peitti jälleen etenkin maalauksen keskiosaa. Kallio puhdistettiin uudelleen Museoviraston toimesta. Työvälineinä olivat suihkepullo, pinsetit ja puutikut. Laajan maalauskentän puhdistus on aikaavievä ja suuritöinen operaatio. Ongelmana kallion mekaanisessa puhdistamisessa on, että se ei auta kaikkiin jäkäliin. Lehti- ja napajäkälät voi varovasti toimien irrottaa turvallisesti, mutta sitkeämmän rupijäkälän poistamiseen tarvitaan niin paljon voimaa, että myös kallion pinta ja maalaukset ovat vaarassa. (Helena Taskinen 2007. Suomen kalliomaalausten ja -hakkausten dokumentointimenetelmät. Teoksessa Aurinkopeura III. 136.) Verlan kohdalla työläs operaatio oli sikäli menestyksekäs, että vaikka jäkälä vääjäämättä kasvaa takaisin, kallio on lehti- ja napajäkälän osalta edelleen paremmassa kunnossa kuin ennen puhdistusta. Rupijäkälän määrään puhdistuksella ei näytä olleen vaikutusta. Myös Ruominkapialla on tehty jäkälän poistoa pian vuonna 2004 tekemäni dokumentoinnin jälkeen. Vielä 2016 lehti- ja napajäkälän osalta vähennys on selvä, mutta rupijäkälä sekä sammal ovat hitaasti kasvaneet.
Saraakallio on kolmas paikka, jota on puhdistettu Museoviraston toimesta. Tältä kohdalta jäkälä on saatu poistettua lähes kokonaan.
Kalliomaalausten puhdistaminen on Suomessa kuitenkin nykyään lähtökohtaisesti kiellettyä ja Museoviraston kutistetut resurssit eivät mahdollista edes maalausten kunnon säännöllistä seurantaa. Ruotsissa tilanne on toinen. Esimerkiksi Långlidenin kalliomaalaus puhdistettiin lähes välittömästi löydön jälkeen vuonna 2014. Löytöhetkellä maalaus oli pahoin tumman jäkälän alla. Tämä kesänä, neljä vuotta puhdistuksen jälkeen, maalaus näkyi edelleen erittäin hyvin.
Ruotsissa ja Norjassa on jo pitkään kehitetty menetelmiä poistaa kalliota rapauttavaa jäkälää kalliopiirroskohteilla – siis kallioon hakatuissa kuvissa, jotka ovat tietenkin luonteeltaan toisen tyyppisiä kuin maalatut kuvat. Usein käytetyssä menetelmässä kallio peitetään turpeella ja peitteellä muutamaksi vuodeksi. Ilman valoa ja ilmaa jäkälä kuolee. Kun kallio taas paljastetaan, kuollut jäkälä harjataan pois. Mitään vettä vahvempia kemikaaleja ei tarvita. Menetelmä voisi soveltua myös kalliomaalauksille, kun vain keksitään, kuinka peite saadaan pysymään pystykalliossa. Nykyään etenkin Norjan kalliopiirroksilla käytetään myös nopeampaa ja tehokkaampaa menetelmää, jossa jäkälä tapetaan ruiskuttamalla kalliolle vahvaa alkoholia. Tuloksena on kaikesta elollisesta puhdistettu kalliopinta. Kalliomaalauskohteille menetelmä tuskin soveltuu, sillä alkoholi voi liuottaa kalliosta myös punavärin.
Ympäristövauriot ja rapautuminen Usein selvin muutos maalauspaikoilla ei liity itse maalauksiin ja niiden näkymiseen, vaan ympäristöön. Joskus muutos voi olla nopeakin. Kuten Astuvansalmen luontopolun varrella, jossa muutama vuosi sitten tehtiin hakkuita. Muistin rehevän metsän, mutta kohtasin harvennetun puuston ja koneiden jäljet maastossa. Ensijärkytyksen jälkeen kiitin siitä, että hakkuu oli sentään tehty harventamalla eikä avohakkuuna. Ehkäpä parin kymmenen vuoden päästä paikka näyttää taas metsältä. Ja onneksi työn jäljet eivät näy maalauskalliolle saakka.
Jossain tapauksissa raivaussahalle olisi kuitenkin ihan suojelumielessä käyttöä. Esimerkiksi Kuhmoisten Pyhävuoren kalliomaalauksen vierellä kallioon nojaavat rungot voivat väärään kohtaan kaatuessaan tehdä tuhoa. Ja mahdollisesti ovat jo tehneet. Maalauksen keskeltä on lohjennut iso osa kalliopintaa. Tilanne oli tällainen jo maalauksen löytyessä.
Kalliopinnan luontainen rapautuminen onkin yksi kalliomaalauksia uhkaavista tekijöistä. Kotojärven Haukkavuorella pintalohkeamat ympäröivät hirvikuvaa ja ovat jo osittain vieneet hirven takana seisovan ihmishahmon. Pintalohkeamien aiheuttama tuho on pysyvä, eikä sen estämiseen ole keinoja. Joskus menetys on vain hyväksyttävä.
Kun Timo Miettinen vuonna 1980 löysi Luumäen Inkilän kalliomaalauksen, siinä erottui adoranttityyppinen ihmishahmo. Neljä vuotta myöhemmin rapakivigraniitin mureneminen oli vienyt kuvion mukanaan. Valitettavasti maalausta ei ehditty kunnolla dokumentoida ennen tuhoa. (Timo Miettinen 2000. Kymenlaakson kalliomaalaukset. 31.) Paikalla on edelleen hentoja punajälkiä, mutta kuvioita niistä ei voi tunnistaa. Kallion juurella on siitä irronnutta soraa. Siellä lienee murusina ihmishahmokin.
Kolmiköytisienvuorella maalaus on tehty kallioulkonemaan, jossa on vaakahalkeamia. Uhkana on, että kallio maalauksineen esimerkiksi halkeamiin jääneen veden pakkaslaajenemisen takia lohkeaa irti ja putoaa alas. Maalauskalliosta tehdyssä geologisessa arviossa esitettiin kallion tukemista sen sisään poratuilla pulteilla. Riskinsä on varmasti siinäkin.
Muutos on väistämätöntä. Emme voi pysäyttää aikaa tai pyyhkiä ajan jättämiä jälkiä näkymättömiin. Eikö osa kalliomaalausten arvosta jopa nouse niiden hauraudesta ajan edessä? Värin haaleus, katkelmallisuus ja peitteisyys ovat myös aitouden takeita. Ne luovat tunnun ajallisesta etäisyydestä, jota taas tulkinnoillamme pyrimme kutistamaan. Se, että emme ihan tarkkaan voi tunnistaa, mitä kallioon on maalattu, saa meidät katsomaan tarkemmin. Siinä on yksi syy kalliomaalausten viehätykseen. Kohtaaminen menneiden sukupolvien merkkien kanssa ja yritys ymmärtää niitä. Kalliomaalaukset ovat merkkejä menneestä. Kuten kaikki merkit nekin on tuomittu katoamaan. On pieni ihme, että millin murto-osan paksu värikerros kallion pinnassa on säilynyt pohjoisissa olosuhteissa yli vuosituhansien. Elämme onneksi vielä aikaa, jolloin on mahdollista kokea nämä jäljet ja sen kautta ehkä tuntea häivähdys yhteyttä ihmisiin, jotka ne maalasivat. Uusia kohtaamisia Vuosi sitten julkistettiin uusi kalliomaalaus Raaseporin Lammasjärveltä. Kävin paikalla venekyydillä heti syksyllä ja myöhemmin kevättalvella kolmeen kertaan jäitä pitkin. Jokainen käynti on syventänyt näkemystä maalauksesta ja siinä olevista kuvioista. Kalliomaalaukset eivät ole helppoja kuvia. Usein niiden hahmottaminen vaatii uuden kohtaamisen.
Lammasjärven löytö sai pohtimaan, josko alueella olisi enemmänkin aiemmin tuntemattomia maalauksia. Niinpä helmikuun lopussa käytimme Timo Sepänmaan kanssa aurinkoisen kevätpäivän Länsi-Uusimaan pikkujärvien rantakallioita tutkien. Päivän viimeinen kohde oli Pikku-Kullaanjärven pohjoisrannalla pienen rantakaistan takana kohoava kallio.
Timo huomasi kalliossa noin kolmen metrin korkeudella hennosti punertavan läiskän, jonka sävy poikkesi kallion luontaisista punajäljistä. Kuvasin sen, mutta arvelimme jäljen olevan niin heikko, ettei sitä mitenkään voi varmistaa maalaukseksi. Kotiin palattuani istahdin tietokoneen ääreen, latasin sinne reissun kuvat ja tein kiinnostavimmille rutiininomaisen punavärin korostuksen Hetki on ikimuistoinen. Heikko ja epämääräinen värijälki paljasti todellisen luonteensa. Ruudulle ilmestyi tuttu pari monilta maalauksilta – hirvi ja sen yläpuolella koukkupolvinen ihminen. Ajan haalistamina, jäkälän peittäminä, mutta edelleen tunnistettavina.
Kun muutaman päivän päästä palasimme paikalle, pystyimme tunnistamaan kuviot myös paikan päällä. Syy ei ollut muuttuneissa olosuhteissa, vaan siinä, että tiesimme nyt, mitä katsoa.
9/2018
Esityksen kuvia on käsitelty digitaalisesti, jotta maalaukset erottuisivat paremmin. Valokuvaaja Ismo Luukkonen asuu ja työskentelee Turussa. Hän toimii valokuvauksen lehtorina Turun AMK:n Taideakatemiassa ja opettaa siellä mm. valokuvauksen historiaa. Kirjoitus perustuu Hämeenlinnassa syyskuussa 2018 Suomen muinaistaideseuran 20-vuotisjuhlaseminaarissa pidettyyn esitykseen.
|
