Ismo Luukkonen Valokuvan ajallisuus Maiseman kerrostumista ajan kokemukseen
Kuvassa kivinen hautakammio kohoaa ruohikkoisen etualan takana. Oikealla kasvaa vanha tammi. Taustalla on kestopäällysteinen tie. Sitä pitkin kulkee tummansininen farmariauto. Kauempana erottuu kapeana viivana toinen tie – E6/E20-moottoritie. Vielä etäämmällä näkyy kumpuilevaa maalaismaisemaa, ja siellä muutamia rakennuksia. Kuvassa kohtaavat erilaiset ajallisuudet. Maaperä on saanut muotonsa jään vetäydyttyä noin 15 000 vuotta sitten. Kammiohaudan rakentamisesta on neljä tuhatta vuotta. Tammen ikä on satoja vuosia. Rakennukset ja teiden linjaukset ovat muutamien kymmenien vuosien takaa. Auto ei ollut paikalla kuin sen hetken, kun kuvaa otin, eikä pysynyt paikoillaan sitäkään. Samoin pilvet taivaalla olivat tässä asemassa vain hetken. Kaikki muuttuu. Pilvet, auto, kasvillisuus, ihmisen rakennelmat, maaperä. Valokuvaan on tallentunut hetkellinen näköisyys paikasta tiistaiaamuna 25. toukokuuta 2004. Kuvan ottamisesta on kulunut kuusitoista vuotta, 181 päivää ja ehkä pari tuntia päälle (22.11.2020). Maisema on muuttunut kuvaamisen jälkeenkin. Valokuva ei. Valokuvan ajallisuus – Maiseman kerrostumista ajan kokemukseen on vuonna 2017 valmistunut väitöstutkimukseni Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakouluun. Työ on tekijälähtöinen taiteellinen tutkimus valokuvan ja ajan suhteesta. Tutkimus on ollut kahden työskentelytavan dialogia. Teoreettisen työn rinnalla on kulkenut taiteellinen työskentely, jonka kohteina ovat olleet esihistorialliset muinaisjäännökset, maisema ja aika. Nämä kaksi tapaa ajatella ovat vaikuttaneet toisiinsa ja myös johdattaneet tutkimusta uusiin suuntiin. Työskentely on koostunut useista toisiinsa limittyneistä osuuksista. Syntyneiden tulosten ja kokemusten pohjalta olen arvioinut ja kehittänyt työskentelyä. Jälkikäteen tarkasteltuna prosessin voi jaotella kolmeen laajempaan vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa kiinnostukseni suuntautui maiseman ajallisiin kerrostumiin sekä erityisesti siihen, kuinka ne ilmenevät maisemavalokuvissa. Esihistorialliset kohteet ovat minulle ajallisia merkkejä nykymaisemassa. Ne tuovat maisemaan ja maisemavalokuvaan oman kerroksensa, joka herättää minussa katsojana tietynlaisia merkityksiä. Toisessa vaiheessa tutkimukseni painopiste siirtyi maiseman ja muinaisjäännösten ajallisuudesta valokuvan omaan ajallisuuteen. Tämä tapahtui niin teoreettisessa käsittelyssä kuin tutkimuksen yhteydessä syntyneissä kuvissa. Kerroksellisuus ei uusissa kuvissani ollut enää vain maiseman, vaan myös valokuvan ominaisuus. Kolmannessa vaiheessa keräsin yhteen syntyneen materiaalin – kuvasarjat, tekstit ja tekstikatkelmat. Kokosin näistä tutkimuksen aihion ja kirjoitin sen pohjalta työn valmiiksi. Ensimmäinen vaihe:
Tutkimukseni ensimmäisen vaiheen taiteellinen työskentely koostui useasta projektista, joissa kohteina olivat tietyn alueen tietyntyyppiset muinaisjäännökset. Lounais-Suomen pronssikautiset hautaröykkiöt olivat ensimmäinen suoraan tutkimukseeni liittynyt kohde. Tavoitteeni oli tuoda kuvissa esiin maiseman ajallisia kerrostumia. Halusin siis eri ikäisten kohteiden olevan läsnä kuvissa. Pronssikautisissa haudoissa tämä tavoite osoittautui hankalaksi, sillä kohteet sijaitsivat yleensä metsäisillä mäillä kaukana nykypäivän rakenteista. Kun lopulta löysin röykkiön moottoritien viereltä, olin riemuissani.
Parin vuoden työskentelyn jälkeen lavensin Lounais-Suomen kuvauksia rautakauden kohteisiin. Kohteet sijaitsivat nyt lähempänä nykypäivän asutusta, mikä vastasi paremmin tavoitettani. Euran Luistarin hoidettu kalmistoalue sijaitsee asuinalueen vierellä ja Halikon Munismäen maisemassa peltojen keskeltä erottuu moottoritien ylittävä silta.
Tilaisuuden tullen kuvasin muinaisjäännöksiä myös muualla Suomessa, Etelä-Ruotsissa ja muualla Euroopassa, ja lopulta hylkäsin alueelliset rajoitukset. Vaikka rajat olivat työskentelyn jäsentämisen kannalta hyödyllisiä, varsinaisen tavoitteeni – maiseman kerroksellisuuden esittämisen kannalta – ne olivat turhia.
Vaikka valokuvatyöni kohteena ovat esihistorialliset muinaisjäännökset, tutkimukseni varsinainen kohde on valokuva ja siihen liittyvät käytännöt. Alkuvaiheessa tämä muotoutui kysymykseksi, kuinka maiseman ajallisuus esitetään valokuvissa. Kyse oli siis maiseman ominaisuuksien välittämisestä valokuvin. Vastatakseni kysymykseen tarkastelin maisemavalokuvan historiaa ja traditioita sekä erityisesti kuvia, joissa on tunnistettavissa eri ajanjaksoilta periytyviä kerrostumia. Minua kiinnosti, kuinka kerrostuneisuus välittyi kuvista ja millaisia erilaisia ajallisia merkityksiä kuvat voivat saada. Lähdin liikkeelle usein esitetystä jaottelusta, jonka mukaan valokuvalla on kaksi erilaista lähtökohtaa suhteessa näkyvään todellisuuteen: valokuvan voi nähdä todellisuuden jälkenä tai kuvallisena tulkintana todellisuudesta.
Valokuva todellisuuden jälkenä perustuu kausaaliseen yhteyteen näkyvän todellisuuden ja valokuvan välillä. Valokuva on seurausta siitä, miltä todellisuus näyttää. Se on näkyvän todellisuuden kuvallinen vastine. Tätä kuvataan usein indeksisyyden käsitteen avulla. (Indeksisyys on semioottinen käsite, joka kuvaa kausaalista suhdetta merkin ja sen esittämän asian välillä: esimerkiksi savu on tulen merkki.) Valokuva kuvallisena tulkintana perustuu puolestaan siihen, että valokuva on rajallinen väline todellisuuden kuvaamiseen. Kuvatessani minun on tehtävä valintoja muun muassa paikan, tilan ja ajan suhteen. Nämä valinnat määrittävät sitä, millainen kuvasta muodostuu. Valokuva ei siis esitä näkyvää todellisuutta sellaisenaan, vaan on aina tekijänsä tulkinta kohteesta. Maisemavalokuvan yhteydessä nämä kaksi tarkastelutapaa johtavat kahdenlaiseen kuvastoon. Tämä on tunnistettavissa sekä valokuvaajien pyrkimyksissä ja teoksissa että niihin liittyvissä keskusteluissa. Tutkimuksessani olen nimennyt nämä kaksi suuntausta maisemavalokuvan suoraksi ja poeettiseksi traditioksi. Maisemavalokuvan kaksi traditiota näkyvät myös omassa työskentelyssäni. Pyrkiessäni tuomaan esille maiseman ajallista kerrostuneisuutta otin lähtökohdakseni suoran valokuvan, mutta kokeilin rinnalla myös poeettisempaa lähestymistapaa.
Kuvallista tulkintaa korostavassa poeettisessa maisemavalokuvassa valokuvaaja vaikuttaa valinnoillaan kuvan ilmiasuun ja pyrkii tämän kautta välittämään merkityksiä yli sen, mitä kameran edessä on. Valokuvaajan tekemät valinnat muokkaavat kuvan ilmiasua ja siten osaltaan myös sitä, millaisia tulkintoja kuvasta tehdään.
Sarjassa Kiven ja maan aika olen valinnoillani pyrkinyt luomaan myyttistä tulkintaa muinaisjäännöksistä ja maisemasta. Kuvakulmilla ja rajauksilla pyrin sulkemaan muinaisjäännökset pois tämän päivän rakenteista. Myös kuvien mustavalkoisuus etäännyttää kuvia fyysisestä maisemasta. Taivaan merkitys korostuu, majesteettiset pilvet virittävät myös tummasävyisen maan. Näissä kuvissa muinaisjäännöksillä vallitsee myyttinen aikakäsitys, mikään ei muutu, vaikka vuodet ja vuorokaudet tekevät kierrostaan. Poeettinen lähestymistapa oli kuitenkin työskentelyssäni sivuosassa ja pääsääntöisesti tuon ajan työskentelyäni voisi luonnehtia suoraksi tai jopa topografiseksi. Edellisen kuvan monumentaalinen rautakautinen laivalatomus nähdään nyt kauempaa. Kohde ei enää hallitse kuvaa, vaan asettuu osaksi maisemaa. Graafinen mustavalkoisuus vaihtuu maan, meren ja taivaan väreiksi.
Suorassa maisemavalokuvassa korostuu valokuva jälkenä. Valokuvaaja pyrkii toistamaan kameran edessä näkyvän todellisuuden mahdollisimman yhtäpitävästi. Kuvaa katsotaan ja arvotetaan sen mukaisesti. Suoran tradition valokuvan ajallisuus on sidoksissa kohteen ajallisuuteen, esimerkiksi maiseman ajallisiin kerrostumiin. Jotta ajallisuuden voi tunnistaa kuvasta, se on ymmärrettävä myös kohteena olevasta maisemasta. Tämä perustuu usein vertailuun – joko kuvassa esiintyvien asioiden vertailuun tai kuvan vertailuun muiden kuvien tai esimerkiksi lähtökohtana olevan maiseman kanssa.
Kuva Bugibban kivikautisesta temppelistä Maltalla on hyvä esimerkki. 5000 vuotta vanha kivinen temppeli sijaitsee nykyään hotellikompleksin sisäpihalla, allasalueen vierellä. Suora näkökulma korostui vuonna 2007 esittämässäni näyttelyssä Kerrostumia, jossa esihistorialliset rakenteet asettuvat osaksi nykypäivän maisemaa. Kerrostumia-sarjassa katson maisemaa yhteiskunnallisena pelikenttänä, johon eri aikakaudet ovat jättäneet merkkejään, ja taltion näkemääni toteavaan, topografiseen valokuvaukseen pohjautuvalla tyylillä.
Kuvallinen tulkinta ja jälki eivät kuitenkaan ole erillisiä tai toisiaan pois sulkevia näkökulmia valokuviin. Kiven ja maan aika -sarjan ajalliset merkitykset kumpuavat paitsi tekemistäni kuvallisista valinnoista, myös kuvien kohteista, esihistoriallisista muinaisjäännöksistä, jotka jo itsessään johdattelevat ajallisiin tai myyttisiin tulkintoihin. Vastaavasti Kerrostumia-sarjassa olen tehnyt kuvallisia valintoja pyrkimyksenäni maiseman näköisyyttä mahdollisimman uskottavasti toistava valokuva, jossa ajalliset kerrostumat tulevat korostetusti esiin. Vaikka tavoitteena olisi tiukasti poeettiseen tai suoraan traditioon sitoutuva valokuva, kuvallinen tulkinta ja jälki ovat molemmat aina läsnä. Ne vain painottuvat tulkinnoissa eri tavalla. Työskentelyn ensimmäisen vaiheen päättänyt Kerrostumia-näyttely oli seitsemän vuoden työskentelyn tulos. Näyttely tiivisti yhteen kokonaisuuteen ne teemat, joita olin käsitellyt työskennellessäni esihistoriallisten kohteiden ja maiseman parissa. Olin tyytyväinen näyttelyyn ja mielestäni onnistunut siinä, mihin olin pyrkinyt. Kuvat esittivät maiseman kerroksellisuuden tunnistettavana asiana. Ne toivat näkyväksi eriaikaisia tasoja maisemassa sekä antoivat vihjeitä niiden välisistä suhteista. Mutta silti – jokin jäi vaivaamaan. Palasin kuviini. Kävin niitä läpi ja mietin, mitä niistä puuttuu. Ja löysin joitakin, jotka koskettivat minua erityisesti. Toinen vaihe:
Näkymä Kirkkonummen Juusjärven kalliomaalaukselta: oikealla maalauskallio muinaisjäännöskyltteineen, maaterassi sen edustalla. Etualalla keskellä on puretun rakennuksen kivijalka, takana jäätynyt, lumipeitteinen järvi.Kallioinen vastaranta näkyy kuvassa vasemmalla melko lähellä ja etääntyy kuvan keskiosaa kohti. Tässä jo monta maiseman aikaan viittaavaa elemettiä, mutta lisäksi: kaksi potkukelkkailijaa etenee vastarannan kallion edustalla…
Todellisuudessa kelkkailijoita oli vain yksi. Käyttämäni tekniikka, jossa yhdistin useita kuvia yhdeksi panoraamaksi, muutti kuvan suhdetta aikaan. Koko kuvan pinta ei ole samanaikainen. Maisemassa liikkuva hahmo tuo tämän näkyväksi. Tästä ja muutamasta vastaavasta kuvasta tavoitin häivähdyksen sitä tunnetta, jonka joskus kohtaa muinaisjäännöksen äärellä, tunnetta, jossa aika tulee koettavaksi ja konkreettiseksi. Että seison paikalla, jossa joku toinen, kaltaiseni, seisoi tuhansia vuosia sitten, kohotti kiven tai maalasi kuvan kallioon.
Ajan kokemus tavoitteenani jatkoin työskentelyäni. Kuvasin edelleen muinaisjäännöksillä, mutta toin nyt kuviin ihmishahmon ja sen myötä hetkellisen tapahtuman. Yhdistin kuvia ja pyrin näin tuomaan kerroksellisuuden paitsi kohteena olevan maiseman, myös itse valokuvan ominaisuudeksi. Kaarinan Muikunvuoren rautakautista kalmistoa kuvasin samalta paikalta mosaiikkimaisena koosteena seitsemän kuukauden ajan. Kuvausten jälkeen kokosin lopullisen kuvan, jossa yhdistyivät eri vuoden- ja vuorokaudenajat, 376 yksittäistä kuvaa ja vähintään 1500 vuotta kulttuurihistoriaa.
Kokemuksia ajasta -sarjan kuvissa toteutuu kuvallisen tulkinnan ja jäljen vuoropuhelu. Valitsin edelleen kuvauspaikkani ajallisen kerrostuneisuuden perusteella. Mutta korostin kuvien sidosta tiettyyn hetkeen kuvallisilla valinnoilla. Vrångstadin pystykivillä asetuin joukon jatkeeksi, annoin puiden heilua ja pilvien lipua taivaalla.
Valokuvaajana teen näissä kuvissa valintoja eri tavalla kuin aiemmin. Tarkoitukseni on korostaa valokuvaamisen omaa ajallisuutta sekä valokuvassa olevien asioiden erilaisia ajallisuuksia. Esimerkiksi pitkän valotusajan ja kuvien pinoamisen aiheuttama liike-epäterävyys näyttäytyy minulle merkkinä valotukseen kuluneesta ajanjaksosta, joka kuvissa vertautuu pidempiin maisemaa muokkaaviin ajanjaksoihin. Tuulessa heiluvien oksien, taivaalla ajelehtivien pilvien tai maisemaan saapuneen hahmon häilyvä pehmeys piirtyy vasten maan pinnan, kivien ja puunrunkojen pysyvyyttä.
Työskentelyn muutos näkyi paitsi valokuvissani, myös teoreettisessa käsittelyssä. Keskeiseksi tarkastelun kohteeksi muotoutui se, kuinka aika esiintyy valokuvissa ja miten ajalliset merkitykset kuviin muodostuvat. Kokemuksia ajasta -sarjan jälkeen maisema jäi sivuosaan. Halusin nyt kokeilla ajan esittämistä ikään kuin laboratorio-olosuhteissa. Jätin hetkeksi muinaisjäännökset ja kuvasin asioita studiossa. Ajallisia kysymyksiä käsitellyt uusi työ sai lopulta nimekseen Neljäs ulottuvuus.
Kuva rikki lyödystä taskukellosta symboloi ajatustani ajasta kaiken olemisen lähtökohtana. Väite siitä, että valokuva voisi pysäyttää ajan on yhtä absurdi kuin se, että ajan voisi pysäyttää särkemällä kellon. Ryhdyin etsimään tietoa ajasta, mitä siitä tiedämme ja kuinka sen käsitämme. Ajan merkitystä ja ominaisuuksia on käsitelty ahkerasti eri tieteenaloilla, ajan käsitteellä täyttäisi helposti useammankin väitöskirjan. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut selvittää, mitä aika on, sikäli kuin se ylipäätään on selvitettävissä. Sen sijaan etsin aikaan liittyviä ominaisuuksia ja käsityksiä, jotka ovat relevantteja sen suhteen, kuinka ajallisuus valokuvissa näyttäytyy.
Annoin siis ajan jättää jälkensä kuvaan. Jatkoin kokeiluja pitkien valotusten sekä sarjallisen kuvaamisen ja kuvien pinoamisen parissa. Tässä esimerkkinä kukkien kuihtuminen. Tunnin kestävä tapahtuma, jonka esitän yhdessä kuvassa. Kuva on pinottu 22 yksittäisestä osakuvasta. Ajallinen ulottuvuus piirtyy kaksiulotteiselle pinnalle.
Studiosta palasin kuitenkin pian avoimen taivaan alle. Kuvasin taivaankappaleita ja niiden ikuista kiertoa. Se, kuinka jokapäiväisessä elämässämme ajan jaksotamme, on sidoksissa asemaamme aurinkoa kiertävällä planeetalla, jota kiertää kuu. Auringonlasku on tapahtuma, joka tapahtuu jatkuvasti jossain päin maapalloa. Ja kuitenkin se on aina erityinen. Huomasin näin olevani tilanteessa, jossa kuvasin toistuvasti kukkia ja auringonlaskuja. Selventääkseni edelleen valokuvan ajallisten merkitysten muodostumista piirsin yksinkertaisen kaavion, jossa esitän valokuvan ajan janan muodossa.
Valokuvan aikajanalla valotusta edeltävä aika kokoaa kuvattavan näkymän. Tuon ajan tapahtumat järjestävät kuvan kohteet asemiin, joissa ne valotuksen aikana tallentuvat valokuvaksi. Mikäli asiat olisivat menneet eri tavalla, voisi myös kuva olla erilainen. Kun valokuvaaja hetkeksi avaa kameran sulkimen, valo jättää jälkensä valonherkälle pinnalle. Tätä tapahtumaa kutsun valokuvan hetkeksi. Valokuvan hetkellä syntyy näkyvän todellisuuden tulkinta, jota myöhemmin katsomme valokuvassa. Valokuvan hetki ei ole poikkileikkaus ajasta. Silläkin on ajallinen kestonsa. Se on pätkä aikajanaa, hetki. Valokuvan merkitykset eivät kuitenkaan ole muuttumattomia, vaan myös valokuvan hetken jälkeisen ajan tapahtumat vaikuttavat kuvan myöhempään tulkintaan. Esimerkiksi muutos kuvan kohteessa kuvaamisen jälkeen voi vaikuttaa siihen, kuinka kuvaa tulkitaan. Nuoruuden kuvaamme katsomme nyt eri tavalla kuin välittömästi kuvan ottamisen jälkeen. Valokuva tulkitaan uudelleen aina, kun sitä katsotaan. Tulkintaan vaikuttavat paitsi valokuvan hetkellä tallentunut näkyvä todellisuus myös katsojan tiedot, kokemukset ja tunteet. Valokuvan ajalliset juuret eivät ankkuroidu vain valokuvan hetkeen vaan myös katsojan hetkeen. Näin valokuvan ajallisuudella on vähintään kaksi kiintopistettä. Ja samalla siinä yhdistyy kaksi aikamuotoa: imperfekti ja preesens. Mennyt valokuvan hetki ja nykyinen katsojan hetki. Valokuvan ajalliset merkitykset voivat välittyä paitsi kuvatun kohteen ajallisuudesta, myös valokuvan hetken aiheuttamista muutoksista kuvan ilmiasuun. Näitä muutoksia määrittävät valokuvan hetken ajankohta ja kesto. Tai toisin sanoin kuvaushetki ja valotusaika. Valokuvan hetken kesto määrittää sen, kuinka liikkuvat kohteet piirtyvät kuvaan. äärimmäisen lyhyet tai pitkät valotusajat voivat synnyttää kuvia, jotka eroavat merkittävästi näköhavainnostamme. Valokuvaan pysäytetty nopea liike tai pitkän valotusajan liike-epäterävyys voivat olla valokuvaajan erityisiä keinoja tuoda esiin ajallisuutta valokuvassa.
Ajankohdan merkitys puolestaan korostuu ratkaisevan hetken kaltaisissa tilanteissa, joissa kuva-alalla olevat objektit asettuvat hetkeksi erityiseen asemaan toistensa suhteen. Hetkellinen, ehkä jopa sattumanvarainen asetelma merkityksellistyy valokuvassa. Ajankohdan merkitys konkretisoituu myös kuvapareissa, jotka on kuvattu samasta kohteesta eri aikoina. Muutos on ajan indikaattori. Kun näemme kuvaparin ja eron kuvien välillä, ymmärrämme ajan virranneen kahden hetken välillä. Ja ehkä myös sen, että aika on jatkanut kulkuaan myös noiden hetkien jälkeen. Valokuvan hetken ajankohta ja kesto ovat valokuvaajan keinoja luoda kuvallinen tulkinta kohteestaan. Ne antavat myös mahdollisuuden korostaa valokuvan ajallisuutta. Mutta edelleen valokuva on paitsi kuvallinen tulkinta, myös jälki. Valokuvattu hetki on aina mennyt, ja se karkaa väistämättä kauemmaksi ajan jatkumolla. Kolmas vaihe: Pohdittuani aikani muinaisjäännöksiä ja valokuvia, niiden ajallisuutta, aloin nähdä yhtäläisyyksiä. Valokuvilla ja muinaisjäännöksillä on samankaltainen suhde aikaan. Hetki, jolloin ne luotiin ja jolloin ne saivat ensimmäiset merkityksensä on mennyt. Kun katsomme niitä, katsomme jotakin, joka on poissa, valokuvan hetkeä tai menneen kulttuurin hetkeä.
Kulunut aika määrittää niin muinaisjäännöstä kuin valokuvaakin. Molemmat viittaavat menneeseen ja tähän niiden merkitys tavalla tai toisella kytkeytyy. Tietoisuus kuluneesta ajasta luo uusia merkityksiä niin muinaisjäännöksille kuin valokuvillekin. Tässä näkemykseni lähestyy sitä, minkä Roland Barthes määritteli Valoisassa huoneessa toiseksi punctumiksi: ”Tämä uusi punctum, ei enää muotoon, vaan intensiteettiin liittyvä, on aika…” Valokuva tuo näkyväksi kahden ajan välisen etäisyyden. Barthesille tämä tekee valokuvaajista kuoleman asiamiehiä, minulle se tekee valokuvasta muinaisjäännöksen kaltaisen – jäännöksen hetkellisestä tapahtumasta. Valokuva on sitä välittömästi ja ensisijaisesti. Aina kiinni kahdessa ajassa. Arkisessa käytössään valokuvan ajallisuus kuitenkin helposti ohitetaan. Se, että valokuva viittaa menneeseen hetkeen, on itsestäänselvyys, joka unohtuu jokapäiväisen kuvatulvan keskellä. Vaikka jokaiseen valokuvaan liittyy ainutkertainen mennyt hetki, näiden ainutkertaisuuksien paljous tuntuu tekevän niistä tavanomaisia.
Valokuva on lähtökohtaisesti pysähtynyt kuva. Ehkä juuri pysähtyneisyys tekee siitä niin kiehtovan välineen tarkastella aikaa. Aikaa, joka ikuisesti ja lakkaamatta virtaavana tuntuu valokuvan vastakohdalta. Olen tutkimuksessani pohtinut valokuvaa käsiteparien kautta ja huomannut, että valokuvaa on vaikea asettaa käsiteparien jompaankumpaan ääripäähän. Vastaukseni eivät ole muotoa joko–tai, vaan pikemminkin sekä–että. Valokuva on jälki ja kuvallinen tulkinta, siinä toteutuu suora ja poeettinen suhde näkyvään todellisuuteen, sen merkitykset ankkuroituvat valokuvan ja katsojan hetkeen. Niinpä valokuvan voi aina nähdä toisin katsomalla eri tavalla. Kun tulkitsen valokuvan jäljeksi todellisuudesta, sen kuvallisuus tulee häiritsevästi esiin. Kun olen kuvaa katsomalla palannut menneeseen hetkeen, ymmärrän hetken olevan todella mennyt.
Tämän valokuvan ominaisuuden, sen mukautumisen erilaisiin ja vaihtuviin tulkintoihin, voi nähdä puutteena tai ongelmana. Mutta senkin voi nähdä toisin. Valokuva ei tottele yrityksiämme sitoa merkityksiä. Aina voi katsoa eri tavalla, nähdä arkipäiväisessä valokuvassa jotakin erityistä, vaikkapa sitten ajan kosketuksen. Kyse on siitä, millä tavalla tässä ajassa ja paikassa kohtaamme valokuvan, kuinka annamme sen kertoa meille.
11/2020 (11/2017)
Valokuvaaja Ismo Luukkonen asuu ja työskentelee Turussa. Hän toimii kuvataiteen yliopettajana Turun AMK:n Taideakatemiassa ja opettaa siellä mm. valokuvauksen historiaa. Kirjoitus perustuu puheeseen Valokuvauksen sunnuntai -tapahtumassa marraskuussa 2020, joka puolestaan pohjautuu väitöstilaisuuden lektioon Aalto-yliopistossa marraskuussa 2017.
|
